Kokemusasiantuntijahaastattelu – minä tein sen!
Koska olen HSP Suomi ry:n kouluttama erityisherkkien kokemusasiantuntija, tarjotaan minulle välillä ”keikkoja”, joihin voin halutessani tarttua. Kokemusasiantuntijana olen yhdistyksen edustaja, erityisherkkyyden sanoittaja sekä oman kokemukseni kertoja.
Joku aika sitten yhdistys tarjosi minulle haastattelukeikkaa Kansalaistoiminnankeskus Mataralla. Kyse oli Instalive-haastattelusta, enkä ole koskaan aiemmin tuollaista tehnyt. Edes kokeillut mitään livevideointeja omassa profiilissani.
Kun sain yhdistykseltä sähköpostia, jossa kysyttiin halukkuudestani lähteä haastatteluun, oli ensimmäinen tunne innostus. Heti päätin, että tartun tilaisuuteen, vaikka yleensä olen jahkailija ja pohdin kaikkea ja pitkään. Tuli heti tunne, että tähän haluan tarttua!
Sen jälkeen, kun olin luvannut lähteä haastatteluun mukaan, alkoi mieleen tulla epäilyksiä ja kehossa alkoi tuntua jännittävää kuplintaa. Tuli jopa nolous siitä, että nousen esille ja tuon julki omia ajatuksiani.
Osaanko olla oikeanlainen haastattelussa? Osaanko edustaa yhdistystä kuten he toivovat? Minkälaisen kuvan annan itsestäni? Osaanko olla rento?
Entä jos en osaa sanoa mitään järkevää? Mitä jos jännitän niin, että kaikki sanat katoavat ja päässä humisee pelkkää tyhjää?
Olin yllättävän rento ja vapautunut edellisinä päivinä, vaikka yleensä jännitän tällaisia juttuja monta päivää ennen h-hetkeä. Mutta haastattelua edeltävä yö oli levoton ja näin ihmeellisiä painajaisia, heräilin ja hyörin sängyssä.
Erityisherkkä on parhaimmillaan silloin, kun on saanut aikaa jäsennellä omia ajatuksiaan, valmistautua tilanteeseen huolellisesti ja tietää etukäteen mitä tulee tapahtumaan.
Yllättävät tilanteet saattavat saada herkän lukkoon, ja vasta jälkikäteen löytää sanat, jotka olisivat sopineet tilanteeseen.
Olin valmistautunut hyvin, miettinyt mitä sanoisin, ja miten haluaisin tuoda erityisherkkyyttä ja HSP Suomi ry:tä esille. Haastattelija kertoi etukäteen, mitä haluaisi minulta kysyä ja tapasimmekin lyhyesti ennen haastattelua. Tämä helpotti paljon omaa oloa.
Kun astelin Mataralle, oli olo ihmeellisen rauhallinen ja rento. Kyllä tästä selvitään, hyvin se menee, kyllä minä osaan ja pystyn! Hyvä ja luottavainen olo jatkui vielä silloinkin, kun kävelimme kokoustilaan, jossa haastattelu tehtäisiin. Juttelimme niitä näitä rennosti, ja olo oli vapautunut.
Siinä vaiheessa, kun oli enää pari minuuttia lähetyksen alkuun, iski paniikki. Mitä ihmettä olen tekemässä, miksi suostuin tähän, osaanko vastata kysymyksiin, olenko osannut valmistautua kaikkeen riittävän hyvin? Enää en voi perua, joten nyt vaan mennään!
Lopulta haastattelu meni ihan hyvin, vaikkakin lyhyessä ajassa en saanut sanottua kaikkea mitä olisin halunnut. Keskustelimme jouhevasti ja soljuimme keskustelussa mukavasti eteenpäin.
Kun katsoin haastattelun jälkikäteen, huomasin, että olin ulospäin rauhallinen, rento ja läsnäoleva. Muilta sain palautetta, että haastattelu meni hienosti ja olin asiantunteva kommenteissani.
Mutta miltä se haastateltavana oleminen oikeasti sisälläni tuntui?
Mieli oli seesteinen, sanat kulkivat järkevästi, ääni kuului ja ajatus pysyi positiivisena. Mutta keho taisteli kaikin tavoin tilannetta vastaan. Tuntui, että voisin pinkaista juoksemaan maratonin, puolustautua hyökkäävää tiikeriä vastaan, joka aisti oli hälytystilassa ja keho valmiina reagoimaan. Tuntui kuumottavalta, levottomalta, kihelmöivältä…
Kun haastattelu oli ohi, ja kamera sammutettu, oli ensimmäinen tunne helpotus. Nyt se on ohi, homma hoidettu, minä tein sen!
Nopeasti kehokin alkoi rauhoittua, ja kehon hälytystila väistyi. Jutustelimme haastattelijan kanssa vielä jonkun aikaa, ja huomasin taas palautuvani sisäisesti omaksi itsekseni; rauhalliseksi ja levolliseksi. Kierrokset alkoivat laskea, hermosto rauhoittua.
Istuin autossa parkkipaikalla hetken ennen lähtöä kotiin. Katsoin haastattelun tallennuksen ja totesin, että ulospäin näytin täysin erilaiselta kuin mitä tunsin oikeasti sisälläni.
Tuli hämmentynyt olo; miten niin suuri ero voi ollakaan? Mikä mekanismi estää sisäisen olotilan pääsemästä valloilleen ja näkymästä ulospäin?
Kokemuksena haastattelu oli kuitenkin kaiken kaikkiaan hyvä. Sain vahvistusta siihen, että tiedän mistä puhun ja pystyn toimimaan kokemusasiantuntijana. Huomasin myös, että livevideointien teko on minulle liian jännittävää, ja oma kokemusasiantuntijuuteni lieneekin parhaimmillaan kirjoitettuna ja vertaisohjaajana toimiessa. Sain tämän kokemuksen myötä myös onnistumisen tunteita, sekä uskoa siihen, että kykenen toimimaan jännittävissäkin tilanteissa.
Sanotaan, että suurimman opin saa oman mukavuusalueen ulkopuolella. Tässä mentiin reilusti epämukavuuden puolelle, ja se oli kyllä juuri tuon sanonnan mukainen kokemus. Nähtäväksi jää, muuttuuko mieli vielä jossain vaiheessa, mutta suuntaa omalle kokemusasiantuntijuudelle tästä sain paljon.
Haluan rohkaista muita erityisherkkiä, ja myös vähemmän herkkiäkin, tarttumaan asioihin, vaikka ne saattavatkin aluksi tuntua liian jännittäviltä tai isoilta. Kun tilanteet ottaa opin ja kokemuksen kannalta, syntyy itsetuntemusta, rohkeutta, ja ennen kaikkea voi löytää itsestään uusia puolia ja saada oivalluksia.
Kiitos:
HSP Suomi ry
Kansalaistoiminnankeskus Matara